Pientä pintaa

Tästä se lähti. Vanha, reikäinen muovimatto, puunväriset ja epämääräisen kellertävät seinät, koiran järsimä ovenkarmi. Suurin osa olohuoneen tavaroista on kuvassa tosin jo siirretty pois alta.

Taloon oli tulossa uusi asukas, joten ennen kuin neljän pienen tassun yläpuolella heiluvat naskalihampaat pääsisivät kiinni muovimaton repeämiin, piti lattialle tehdä jotain. Ja samallakos sitä sit seiniäkin vähän virkistäisi. Sinällään tämä on ollut tähän saakka kummallinen vanha talo, että vanhat materiaalit on olleet yllättävän hyvässä kunnossa, eli sen puoleen oli ihan mahdollista päästä helpolla.

Laminaattia, tuota rintamamiestalopuristien vihokkimateriaalia, oltiin kunnon suloviléneinä haalittu varastoon jo talvella alennuksesta, joten ei sit muuta kuin maalikauppaan ja huonetta tyhjäämään.

Muovimaton alta löytyi, jännä kyllä, toinen muovimatto, ja sen alta, jännä kyllä, noin miljoonalla naulalla kiinnitetyt tasauslevyt. Niiden alle kurkattiin sen verran, että todettiin levyjen jäävän paikalleen laminaatin alle. Alkuperäinen, kunnostettu lautalattia olisi tietysti jokaisen rintamamiestaloasujan haave, mutta tämän lattian maalipinnan kunnon (ja sen ISOJEN naulojen määrän) nähtyämme unohdettiin koko asia.

Päivä töitä, koirat lenkille yhden ihmisen kanssa, toiselle suti käteen ja maalia seiniin, kunnes valo loppuu. Jossain välissä joku muru mahdollisimman nopeasti valmistuvaa murkinaa, jonain päivänä kotiovelle tuotua pitsaa kylän ainoasta(?) kuljettavasta ravintolasta. Muutama päivä mentiin tällä kaavalla, kunnes pohjamaalia oli kaksi kerrosta ja epätoivo iski: saako tuosta ikinä tasaista? Olisiko pitänyt kuitenkin ottaa nuo ihmeelliset levyt pois ja pistää vähän syvemmältä uusiksi? Vaikka tapetoida? No, aikataulu painoi päälle, aikaa pennun kotiutumiseen oli enää muutama päivä, eikä suunnitelmia enää ehtinyt muuttaa, joten sutia seuraavaan maalipurkkiin ja menoksi.

Pintamaalikerroksen aikana en uskaltanut oikein edes työn jälkeä katsoa, kun tiesin ettei sitä kuitenkaan korjailla ehtisi. Tulee mikä tulee ja sen kanssa eletään. Haalitaan vaikka jotain seinävaatetta ja huonekaluja pahimpien kohtien eteen. Mutta yllättävän tasaiseksi paksu pintamaalikerros seinät lopulta sai. Ovenkarmia paikkailtiin puupalikoilla, Sikaflexillä ja kitillä, hiottiin ja paikattiin lisää, hiottiin vähän lisää ja maalattiin. Lopputulosta ei ehkä kannata tarkastella turhan läheltä (siksi myöskään kuvaa ei tähän postaukseen tule), mutta samaan sävyyn muun huoneen kanssa maalattuna yllättävän vähän sekään huomiota herättää.

Kaksi vapaapäivää aikaa, jäljellä lattian teko ja alakerran huonejärjestyksen uudelleensäätäminen + huonekalujen siirto. Laminaatin napsauttelu paikoilleen vei yllättäen vain yhden päivän, joten yksi kokonainen päivä jäi vielä uuden järjestyksen miettimiselle. Jos ruokapöytä ja emännänkaappi tulee naapurihuoneeseen, voisi entisestä ruokahuoneesta tulla uusi olkkari, ja tähän nyt uusittuun, alakerran isoimpaan huoneeseen laittaa talouden musisointivehkeet. Vähän ehkä ahdisti ajatus pienestä olohuoneesta, etenkin kun siinä oli remontin ajan ollut käytännössä kahden huoneen tavarat, mutta yllättävän hyvin uusi kombo lopulta toimi. Ainakin tuli lisää valoisuutta entiseen tunkkaisen tummaan olohuoneeseen.

Nyt on loogisesti samassa huoneessa pianon ja harmonin kavereina myös ennen suljetun oven takana olleet rummut, kitarat, basso sekä pienemmät pilpakkeet nokkahuiluista huuliharppuihin ja epämääräisiin ties mistä päin maailmaa oleviin rumpuihin ja helistimiin. Paljon mukavampaa soitella, kun nuotitkin ovat nyt samassa huoneessa pianon kanssa, ja ruokapöytä taas istui melko loogisesti pihanpuoleisen ikkunan alle. Hyvä tästä tuli.

Seuraavaksi pitäisi fiksata alakerran kaksi jäljellä olevaa huonetta. Niidenkään muovimatot eivät kieltämättä ole mitenkään imartelevassa kunnossa, ainakaan hetken päästä kun uusi perheenjäsenemme, kuvan riiviö, ehtii rispaantuneiden reunojen kimppuun. Tuo kuvassa näkyvä keittiön lattia on tosin sen verran kamala että on melkeinpä hieno, joten en oikein tiedä mitä sille tekisi. Sitä paitsi keittiö vaatisi kaappeja myöten vähän isommankin remontin, joka taas tuskin on ihan tämän vuoden asialistalla. Ehtiihän sitä.

Liu lau!

Koska Laiska-landiassa ollaan aina ajan hermolla, täällä syötiin ensimmäiset laskiaispullat tänään. No, yhtä hyvältä se (pakastealtaan kautta kulkenut,) juuri uunista tullut, mantelimassalla, mansikkahillolla ja ihan oikealla kermavaahdolla kuorrutettu rumilus maistui vähän myöhässäkin.

Klaara vappen, kevättä kohti ja tulppaaneja tupaan!

Laiskat putket

Keittiön lavuaarin alla on nyt
upouusi hajulukko. Onneksi sen suurempaa
remonttia ei tällä kertaa tarvittu.

Viemäriputket! Nuo välttämättömät, mutta vanhaa omakotitaloa asuttavassa aina hieman kauhunsekaista pelkoa herättävät muinaisten roomalaisten keksinnöt. Ennen muuttoa suoritetussa kuvauksessa yllättävän hyväkuntoisiksi todetut osin alkuperäiset betoniputket.

Keittiön "tuosta joskus vähän vuotanut ja paikkailtu" hajulukko oli aina silloin tällöin vähän reistaillut, jättänyt veden lillumaan ikuisuuslimboon kahden altaan välille. Aika monta kertaa se saatiin jos jonkinmoisella rassauksella taas vetämään, kunnes eräänä tammikuisena sunnuntai-iltana tiskaamaan ryhtyvä asukas totesi, että nyt ei toimi, ei vaikka mitä tekisi. Ei auttanut muu kuin odottaa arkea ja soittaa ammattilainen paikalle. Ja senhän nyt taas tiesi, ettei samana päivänä paikalle saada ketään.

Tiskivuoren kertyessä alkoi mielessä häivähdellä kaikenlaiset kauhukuvat: entä jos ne putket on NYT päättäneet ratketa liitoksistaan? Tai jos vanhaan putkeen ei jostain syystä saakaan liitettyä uutta pätkää? Tai jos jumitus onkin oire jostain ihan muusta, monen tonnin remonttia vaativasta ongelmasta?

No, panikointi osoittautui tällä kertaa onneksi turhaksi, ja korjaustoimenpiteeksi riitti uusi hajulukko. Ja onneksi sille löytyi myös riittävän kestävää kiinnityspaikkaa vanhasta putkesta. Kyllähän noille jollain aikavälillä pitää isompikin remppaus tehdä, mutta josko nyt vielä hetken pärjäilisi, kun niitä korjauskohteita olisi muutama muukin jonossa. Mm. ne salaojat, jotka piti kaivaa viime kesänä. Tai se olohuone, jonka lattiaa pitäisi madaltaa ja seinistä vähintäänkin väriä raikastaa. Tai se kellarin projektihuone, joka aiemmin sohvapostauksessa vilahtikin. Tai...

Erään koiran mielestä tuollaiset putkimiehet on (emännän vakuutteluista huolimatta) täysin kyseenalaista sakkia, ja niiden tekemisiä piti vahtia korva tarkkana toisesta kerroksesta. Lopputulemana kuorsaava ja sätkivä talovahti:

(Ps. Niitä syksyllä panikoituja koivuja on edelleen lumen alla pätkimättä ja pätkittyjä melkoisesti klapittamatta. Tämän talven tarpeiksi varmasti on pienittynä, ehtiihän nuo loput sitten kunhan lumi sulaa päältä.)

Syksyinen puupaniikki

Polttopuut, nuo jokaisen puulämmittäjän auvo ja inhokki.

Tämä ei ole maksettu mainos.

Toukokuun alussa kaadatettiin pihan reunalta pari isoa koivua. Mahtavaa! Ihanaa! Tästä saa ihan ilmaiseksi lämmitys- ja takkatarpeita pitkäksi aikaa! Eihän se vaadi kuin pilkkomisen ja sehän se on hauskaa puuhaa!

Samana päivänä talon isäntä soitti metsästä. "Taisi vähän rusahtaa nilkka. Odotellaan just pelastuslaitosta, kun en pysty kävelemään."

Autenttinen kuvakaappaus
ko. merkinnästä Tilannehuoneessa.

Kun isäntä alkoi jonkin viikon päästä pysyä tolpillaan ilman apuvälineitä, saatiinkin ihan mukavasti rehkittyä puita pätkiksi ja jonkinlaiseen pinoon klapitusta odottamaan. Sitten iski helteet, ja olihan sitä nyt kesällä kaikkea muutakin puuhaa. Mutta eihän tuossa ole kuin nuo pari, tai siis ehkä reilu 10, paksuinta ranganpätkää enää sahattavana, piankos ne siitä palastelee ennen syksyä ja sateita.

Nyt on siis syyskuu, ehkä puolet sahatuista on nyt klapitettu ja kunnolla kuivumaan pinottu, ja ne ehkä reilu 10 paksuinta odottaa edelleen sitä viikonloppua (mahdollisesti monikossa), jolloin on aikaa käydä taas sahan kimppuun. Pitäisiköhän ottaa viikko puunpilkkomisvapaata?

Klapituskeskuksen etäisyys puupinoon
alkaa jo vähän kasvaa.

Ehkä nuo ainakin suojaan kuskattavan kokoisiksi saadaan pätkittyä ennen kuin talvi yllättää lämmittäjän. Toivottavasti.

Sohvaprojekti valmiihko

Siinä se nyt on: sohvaprojekti valmiihkona. Sain viikonloppuna vihdoin ja viimein maalailtua toisen kerroksen mustaa, ja niin heilahti kellarista häpeämästä ruokahuonetta ilahduttamaan tämä väkerrys:

Punainen mansikkakangas istui sohvalle ihan niin kuin
suunnittelin, mutta tyynyt kaipaavat kipeästi uutta ilmettä.

Vähän kieltämättä hirvittää ajatus, että menin "tuhoamaan" palan suvun historiaa: kun kyselin sohvan valmistuttua tietoja sen alkuperästä, sain vastauksen "Vanha. Ainakin vanhempi kuin 1900-luvulta.". Ja niin vain hupsheijaa meni yksi mitään osaamaton tu(u)nari pistämään mustaa päälle. Olisikohan se pitänyt kuitenkin jättää jonkun vähän ammattilaisemman entisöitäväksi? 😰

No, tehty mikä tehty. Paremmat edellytykset uudelle elämälle tuo ainakin täällä saa kuin äidin mökin terassilla.

Vähän ehkä myös silmää särkee tuossa taustalla hyvänkahvinkeittopöydän virkaa toimittava Ikean Malm, mutta josko sovitaan että tämä on sitä hienoa uuden ja vanhan yhdistämistä?

Ikuisuussohvaprojekti

Punaruskea puusohva. Se lojui äidin mökillä vuosikaudet uutta elämää ja kunnostusta odottamassa. Siinä se nökötti, terassilla, kesät ja talvet, vuosi vuodelta surullisemman näköisenä. Joskus muinoin äiti sitä yritti hioa ja maalata, mutta kun silmän miellyttäminen olisi vaatinut vähän enemmän hommaa kuin mihin sillä kerralla oli aikaa, jäi hanke kerta kerran jälkeen odottamaan.

Kesällä 2016 sohva muutti Laiskan väen silloiseen kotiin, koska "täällähän meillä on tilaa kunnostaa se". Juu, tilaa kyllä, aikaa ei niinkään, joten sohva odotteli vielä vuoden, ennen kuin muutamana sateisena iltana sen kimppuun päästiin. Ensin todettiin, että rakenne vaatinee vähän tukea, ja korvattiin käsinojien alla olevat tukipuut alun perin ikkunalaudaksi meinatusta levystä sahatuilla paloilla. Vanhaa pintaa hioin ja putsailin jonkun verran, melko maltillisesti kuitenkin. 

Sen jälkeen värin päättämiseen saatiinkin tuhrattua aika monta aikaa. Entä jos kiiltäväpintaiseksi kirkkaanpunaiseksi? Eikö? No entä mattaharmaa tai valkoinen? Toisaalta mustakin olisi aika kiva.

Lopulta saatiin väri päätettyä ja marssittiin kauppaan. Ensimmäisenä pintaan pohjamaali:

Sitten ensimmäinen kerros päällistä:

Sivulle vedettävä levitysosa on saanut saman käsittelyn, mutta siihen se sitten taas toistaiseksi jäikin. Tarkoitus on korjailla ensimmäisen kerroksen häröt toisella mustalla kerroksella, mutta sopivaa sadepäivää odotellessa saapi nököttää tuollaisena. Näillä sääennusteilla se sopiva sadepäivä saattaa tosin tulla piankin, ainakin toivottavasti nopeammin kuin nämä edelliset vaiheet ovat toisiaan seuranneet.

(Ps. Sohvan takana näkyy yksi tulevista projekteista: takkahuone. Siitä epäilemättä lisää myöhemmin. Suuria suunnitelmia on, ja osin alkua tehtynäkin, mutta lopullinen toteutus venynee ensi vuoden puolelle.)

Alku

Se lähti vitsistä. Voisin taas pitkästä aikaa yrittää kirjoitella blogia, muistutella mieleen kirjoittamista kirjoittamisen ilosta - mutta mistä aiheesta? Pelkkää koirablogia en enää ehkä osaisi. Kuvavuosiprojektit jäivät aina kesken. Rintamamiestalossa asutaan ja pikkuhiljaa remppaillaan, mutta ei siitäkään aina juttua riitä. Ruoka? En ole niin hyvä kokki, että siitä mitään sanottavaa riittäisi kuin satunnaisesti. Piha? Ääääh, ei kiinnosta pakollista enempää.

Lopputulos: aiheeksi kelvannee meikäläiselle elämä yleisesti ja kaikki mitä mieleen juolahtaa. Asuminen, rintamamiestalo ja sen ylläpito/remontointi, koirat, niiden kanssa harrastaminen, satunnaiset (ja aina kesken jäävät) DIY- ja korjailuprojektit kaulahuiveista vanhan sohvan kunnostukseen ja kuormalavapöytään... Täältä löytyy sitä mitä mielen päällä kulloinkin on.

Ketä blogi sitten kiinnostaa? Ei varmaan hirveän paljoa ketään. Jos kiinnostaa, kiva. Tervetuloa satunnaiselle kurkistukselle Laiskan elämään!